Lost: Via Domus seuraa Lost televisiosarjan kahden ensimmäisen kauden tapahtumia tuntemattoman valokuvaajan silmistä. Ottamatta kuitenkaan televisiosarjasta mukaan sitä tärkeintä, eli jännitystä. Peli on tylsä ja itse pelaaminenkin on vain näennäisesti läsnä. Pelaaja juoksee paikkaan A, keskustelee jonkun sarjan hahmon kanssa, juoksee paikkaan B ja välivideo alkaa. Tarina on sinänsä mielenkiintoinen, mutta tylsä ääninäyttely ja tönkkö dialogi pilaavat tunnelman.

Pelissä ei vain ole tarpeeksi sitä jotain, mikä tekee televisiosarjasta niin hyvän.

MGS4 on niitä harvoja pelejä, joissa on online-mahdollisuus, mutta yksinpeli kiinnostaa enemmän kuin verkossa pelleily. Monet kuitenkin näyttävät pitävän verkkomaailmaa suhteellisen mielenkiintoisena, sieltä löytää parhaina iltoina jopa 2000-3000 pelaajaa. Itselleni verkkomaailma on kuin hidastetun filmin katselua, vauhdin tunne katoaa kokonaan ja kokemus jää usein kovin laihaksi. Yksinpelistä en osaa vielä sanoa paljoakaan, kun Act ykkönenkin on vielä kesken. Innolla odotan, mitä uutta Kojima productions on saanut aikaan aikaisempien osien jatkoksi. Huumori ainakin tuntuu säilyneen.

Vauhtia ja toimintaa, paljon erilaisia aseita, paljon pelimuotoja ja pelaamisen vapaus pelikentillä! Siinä päällimmäiset ajatukset, jotka tulevat mieleen Warhawkista. Arcademaisuus ei välttämättä sovi kaikille, mutta itseeni se kolahtaa aivan täysin. Tilastojen runsaus isona plussana, niitä tulee monesti katseltua pitkäänkin lukuisten pelikierrosten jälkeen. Hinta- ja laatusuhde kohdallaan, toteutus huippuluokkaa. Jaksaa kiinnostaa vielä yli vuosi julkaisun jälkeenkin.

Continue -ruutu tuli minulle tutuksi taistellessani Hayabusalla loputtomien vihollislaumojen läpi. Peli on haastava jo helpoimalla vaikeustasolla, mutta samalla peli on myös erittäin palkitseva ja yleensä kuolemaan johtaviin virheisiin syy löytyy sohvan ja telkkarin välistä. Kontrollit ovat täyttä timanttia, mutta toisaalta taas kamera poukkoilee välillä miten sattuu. Tämä vaikeuttaa aika-ajoin vihollisten hahmottamista.

Yksinpeliä kokeilin muutaman tehtävän, vaikutti ihan hyvältä. Grafiikka ei ole niin näyttävää kuin Call of Duty 4:ssä, mutta äänimaailma ja strategisuus korvaa tätä puolta erittäin paljon. Samaa ei voi sanoa teknisestä toteutuksesta - pelistä pystyy kyllä nauttimaan, jos elää yhteysviiveen kanssa, mutta tämän pelin kupla poksahtaa saman tien kun tulee uutta ja parempaa tilalle. Olisi ansainnut 4-5 tähteä, nyt annan vain kolme hyvästä yrityksestä. Turhauttavaa todeta, että pelaan peliä melkeinpä puolipakolla, että saisin tarpeeksi vastinetta rahoilleni ja ei harmittaisi niin paljoa.

Pakko on tuntea olonsa hieman pettyneeksi. Pelin hype oli niin valtavaa, että GTA IV ei pysty sitä mitenkään lunastamaan. GTA IV on loistava hiekkalaatikkopeli, mutta ei mikään pelimaailman uudistaja. Pelaaminen on tuttua Grand Theft Auto viihdettä, joka viihdyttää ja liimaa ruudun ääreen kerta toisensa jälkeen.

Top Spin -sarjan kolmasosa on tämän hetken paras tennispeli, lähinnä onnistuneesti realistisuuteen pyrkivän otteensa vuoksi.

Peli joka onnistuu nostamaan niskavilloja pystyyn. Tunnelmaltaan varsin mainiota mäiskettä, maustettuna hyppysellisellä tutkimista ja pelkotiloja. Ensimmäisiä fps-pelejä jossa melee-taisteluun on saatu intensiteettiä.

Pelin tekijät ovat katsoneet Babylon Viitosensa ja hyvä niin; Ihan oikeasti kiehtova tarina on saatu hienosti kerrottua tietokoneroolipelin keinoin. Pelin henkilöt ovat syviä, ja omasta hahmosta saa rakennettua joustavasti rakastettavan sankarin, tai vastenmielisen pahakkeen.

Dialogisysteemi on varsin nerokas, ja hahmot ilmehtivät ja liikehtivät elävästi keskustelujen aikana - sortumatta peleille tyypilliseen ylinäyttelemiseen. Ääninäytteleminen on myös mainiota.

Näin jälkikäteen voi todeta että pelissä oli sittenkin sitä jotakin hieman liikaakin, sillä lisätyt kulkuneuvot ja kasvaneet karttojen koot olivat etunenässä estämässä pelin nousua edeltäjiensä ohi. Silti Socom 3:a pelaa säännöllisesti Euroopassakin vielä kaksi vuotta julkaisun jälkeen toista sataa pelaajaa joka päivä, eli aina löytyy peliseuraa kun iskee pelin koneeseen (seuran taso ei vain ole sitä mitä se alussa oli).

Hieno peli kaikkine puolineen. Tuskailin itse sixaxiksen kanssa, mutta kun tajusin vaihtaa asetukset padille, homma hoitui mainiosti.

Pelin kesto ei todellakaan ole sieltä pisimmästä päästä, mutta Andy Serkisin ansiosta näyttelijäpuoleen on panostettu sitäkin enemmän ja juuri pelin elokuvamaisesta ulosannista ainakin itse nautin enemmän kuin mistään muusta pelistä sitä ennen.

Peli on ihan hauska hack and slash'em -tyylin edustaja, ja kyllä Conan hahmona tuo siihen sitä jotain (vaikka näyttely on jopa surkeampaa kuin Arskalla aikoinaan). Paljon pieniä ja harmittavia vikoja. Loppupuolella harmistus kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin, koska lopputaistelussa ei ole mitään järkeä ja "pikku bugin" ansiosta läpimeno on tuskaista. Muutenkaan se loppumonsteri ei ole ollenkaan pelottava, huvittava lähinnä.

Battlefield: BC on kaksipuolinen sotapeli. Sen yksin- ja moninpelitilat nimittäin poikkeavat toisistaan sen verran onnistuneesti, että ne tarjoavat yhteensä odottamattoman pitkäikäisen pelielämyksen.

Samoilla kannoilla Kojon kanssa. Liian kauan saa odotella animaaitoita, jotka käyvät puuduttaviksi ajan myötä. Mutta muutenhan tietovisailu on aina hauskaa ja hahmojen animaatiot muikeita.

Itsellenikin lievähkö pettymys, lähinnä yksinpelin lyhyyden osalta.

Texture pop-up: nääh.

Lataustauot: nääh.

Vuoden kiehtovin avaruusooppera: jip-jip!

Mass Effectin teknisistä ongelmista voisi kirjoittaa ihan oman arvostelunsa, mutta se ei pyyhi pois sitä tosiseikkaa, että sisällöltään parempaa peliä ei vuonna 2007 julkaistu. Nykyaikana 30 tuntia pelattavaa ilman tuskaista toistoa alkaa olla pelkkää kaunista päiväunta, mutta Mass Effect lunastaa lupaukset eeppisestä tarinasta ja elävästä universumista. Muutama kohtaus nostaa pahasti palan kurkkuun, sillä sankaruuden, uskollisuuden ja uhrautuvuuden teemat ovat vahvasti läsnä.