Motorstorm oli parasta mitä PS3 tarjoili julkaisussaan. Ajopelinä yksinkertaisen toimiva tapaus loistaa moninpelipuolella. Valitettavasti verkkopuolen tekninen toteutus oli melkoisen kehnoa, mutta toisaalta mainiot laajennuspaketit antoivat pelin kaipaamaa ensiapua sisällön ohuuteen.

Ajettavuudeltaan eri luokat on pelissä saatu mukavasti tasapainoon, radat on mielenkiintoisia ja grafiikkakin rokkaa. Kaiken kaikkiaan Motorstorm on ajopeli, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jaksaa kiinnostaa niin kauan kun siinä pelattavaa riittää, mikä on itselleni jo melko paljon nykyään.

Resistance oli itselleni pettymys. Teknisesti toimiva, paperilla kiinnostava julkaisu, joka kuitenkin väsähti pian alun jälkeen. Yksinpelissä ei ole fiilistä, ja kun ei ole fiilistä, ei pelissä eteneminenkään tunnu enää merkitykselliseltä. Edes perinteisesti mainiot Insomniacin suunnittelemat aseet eivät jaksaneet kiinnostaa, vaan osoittautuivat melko persoonattomiksi perustussareiksi, joissa ei vain ollut munaa.

Sanon sen heti alkuun: GRID ei ole mikään ajosimulaattori, ei sinne päinkään. Codemastersin DIRT-rallipeliä vaivannutta heikkoa ajotuntumaa peiteltiin silloin hulppealla grafiikalla, ja samaa kaavaa on sovellettu myös tiimin uusimpaan julkaisuun. Ajokit kääntyvät vieläkin kuin yhden näkymättömän pystyakselinsa ympäri, ja vekotin tuntuu olevan liimattu ajotiehen kiinni. On selvää, Race Driver -sarjan fanittajille sunnuntaisuhaaminen on pettymys. Arcade-ajotuntuma ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti tarkoita, että peli olisi huono.

Eye of Judgment on oikeasti uudenlainen ja innovatiivinen peli. Sen kameraohjaus yhdistettynä korttipelin fyysiseen keräilypuoleen vetoavat vain ilmeisen harvaan pelaajajoukkoon, mutta se joukko tuntuu rakastuneen peliin oikein kunnolla. Itseenikin tuotos iski, varsinkin keräilyaspektin kautta, mutta myös alta paljastui mainio peli. Korttipelinä EoJ on yksinkertaisempi kuin moni kilpailija, mutta konsolipelinä ja etenkin verkkopelinä se on aivan omanlaatuisensa.

Häpeilemätön "virallinen kisapeli" -kaneetilla ratsastava rahastus. Pelaaminen on tylsää nappuloiden takomista vailla kunnollista kontaktia itse urheilusuorituksiin, eivätkä mukaan ahdetut monet kymmenet lajit eroa toisistaan. Erityisesti juoksulajit tylsistyttävät, vaikka 'oikeasti' ne ovat kisaviikon katsotuimpia. Ainoa yhteys varttimailin juoksun ja 400m:n rämpytyksen välillä ovat suorituksen jälkeiset (mahdolliset) rasitusvammat.

Itse olen aina pitänyt Burnouttien tunnelmasta, aina sarjan ensimmäisestä ja hyvin keskinkertaisesta osasta saakka. Burnout Paradise on ensimmäinen osa, joka todella rikkoo sarjan perinteistä kaavaa. Uusi vapaampi ympäristö on sekä siunaus että kirous. Hetkellisiä pelejä on melkeinpä mahdontonta ottaa enää uudistuksen jälkeen, mutta tekemistä on luonnollisesti paljon aikaisempaa enemmän. Yllättävää kyllä myös ruudunpäivitys pysyy tasaisena vaikka peli on todella upean näköinen ja ympäristö laaja.

Pakko myöntää, tässä on peli, joka tuli hankittua hetkellisestä mielijohteesta. Pelistä en paljoa tiennyt, muutaman arvostelun olin nähnyt. Kuvien perusteella peli näytti aivan upealta, maisemat olivat hienot ja pomot näyttivät upeilta. Myös pelin idea oli hieno, herätti oman mielenkiinnon.

Peli yllätti omalla tavallaan. Pelin grafiikka oli ehkäpä hienointa mitä olin nähnyt. Myös pelattavuus oli mieleeni (grapple hookilla hyppely ympärinsä jne). Peli ei kuitenkaan ollut täydellinen. Juoni oli erittäin hatara ja peli oli aivan liian lyhyt.

Vähän samanlaista palautetta pakko antaa kuin JayAr. Condemned on niin ahdistava ja pelottava, mutta silti niin upea. Condemned 2 sisältää niin paljon uudistuksia, etten osaa oikein päättää kumpi on parempi; ensimmäinen vai toinen osa. Condemned 2:ssa tutkiminen, taistelu ja grafiikat ovat parempia, mutta ensimmäisessä osassa tunnelma on niin paljon vahvempi ja lopetus ikimuistoinen.

Ihan kivaa kevyttä kaahailuahan tämä on. Hyvää vastapainoa kaikkien vähän vakavempien pelien rinnalle. Vaikka yrittää pelata vain yhden pelin, niin usein oon huomannut pelanneeni jo heti useammankin nettikaahailun putkeen. :)

Crack-peli on pelilevylle tiivistettyä puhdasta hupia. Grand Theft Autoon vertaaminen on jopa loukkaus Crack-pelille, sillä tämä on todellakin omanlaisensa kokemus. Se ei missään vaiheessa tunnu turhauttavalta vaan onnistuu pysymään kauttaaltaan hauskana. Liven kautta toimiva yhteistyötila on mahtava juttu, sillä ominaisuus toimii erinomaisen sulavasti.

Jotakuta saattaa häiritä kehnohko juoni ja löysä tehtävärakenne, mutta kyseessähän on hiekkalaatikkopeli, yksi parhaista vieläpä.

Halo 3:n betan kylkiäisenä myyty peli jäi pahasti tunnetumman pelisarjan jalkoihin, monet pahat kielet jopa väittivät ainoan syyn Crackdownin ostamiseen olevan betaan käsiksi pääsemisen. Tämä on kovin valitettavaa, sillä Realtime Worlds on onnistunut kehittämään äärimmäisen viihdyttävän yhdistelmän hiekkalaatikko- ja supersankaripeliä.

Gears of Waria on kehuttu sen huikean graafisen annin, toimivan suojausjärjestelmän ja minipeliksi kehitetyn aseiden lataamisen ansiosta. Lyhyesti Gears on näiden varaan rakennettu mättöfesti, jossa kuljetaan taistelusta toiseen aina kauemmas pakenevan punaisen langan perässä. Jonkinlaista tarinaa ollaan kertovinaan, mutta juonenkäänteet voi summata yksinkertaisesti toteamalla lihaskasojen mätkivän toisia lihaskasoja turpaan. Välillä tapetaan massiivisia lihaskasoja.

Burnout Paradisen kehityksessä ei Criterion Gamesin mukaan kumpikaan konsoleista ollut pääalusta, vaan pelimoottori suunniteltiin hypoteettiselle moniprosessori-alustalle, josta koodi käännettiin sekä PS3:lle että Xbox 360:lle. Vaikka päätestausalusta olikin PlayStation, ovat versiot sekä kehittäjän ilmoituksen että käytännön havaintojen perusteella identtiset.

Suurimmat erot liittyvät verkkopeliin. Siinä missä 360:llä pikavalikossa näkee kaikki linjoilla olevat kaverit, näyttää PS3-version valikko vain Paradisea sillä hetkellä pelaavan joukon.

Edelleen Wiin parhaimmistoa, tähtäys on juhlaa tatteihin tottumattomalle.

Project Sylpheed ei kauheasti intohimoja herättänyt. Lojuihan peli vuoden ajan hyllyssä koskemattomana, sen jälkeen kun pelin ensimmäinen tehtävä oli mennyt läpi. Pakko kuitenkin myöntää, että peli parantaa pidemmälle edetessään kuin sika juoksuaan. Ja kun vauhtiin pääsee, peli pitää otteessaan loppuratkaisuun saakka.

Locoroco näytti vahvasti esimerkkiä, että Nintendon DS ei toki ole ainoa laite jolla pääsee pelaamaan innovatiivisia pelejä. Nyt käsikonsolien sotatantereelle marssii pienet patapon soturit, jotka ovat syösty vallasta Zigotonien mailman valloituksen yhteydessä. Pelaajalle annetaan kaksi rumpua, joiden avulla hänen pitää komentaa pientä Patapon armeijaa kohti luvattua maata ja kunniaa. Vastaan asettuu toinen toistaan vaarallisempia hirviöitä, sekä pahamaineinen Zigoton armeija.

Haze kuuluu ehdottomasti tämän vuoden suurimpiin pettymyksiin, se lunastaa lupauksensa vain harvassa kohtaa ja jää hyvin tehokkaasti "Halo tappaja" maineensa alle.
Pelin suurimmat ongelmat löytyvät lyhyessä kestossa, huonossa tekoälyssä, huonossa grafiikassa sekä juonen toteutuksessa.

Call of Duty oli yksinpeliltään tylsä ja niin nähty. Moninpeli mielestäni hyvinkin viihdyttävä Livessä.

Moninpelin dynaaminen WAR-pelimuoto oli loistava ja siihen ei meinannut kyllästyä millään. Asetasapaino ei ollut aivan kunnossa ja n00b tube-miehet pääsivät hiukan liikaa hallitsemaan. Saksalaisten kertalaukeava ja hetitappava pulttilukkoinen Kar oli pelimiehen valinta sarjatuliaseiden sijaan.

Pimennän pelihuoneeni. Käynnistän keskiraskaan 5.1. kotiteatterijärjestelmäni ja 50" Sonyn televisioni. Lataan Playstationiin uuden Condemnedin. Olen yksin kotona rivarissani joten väännän volyymit kipurajalle kaakkoon. Tätä on odotettu. Kunnon kauhupeli isolla äänellä ja kuvalla.

Kolmen vartin päästä aukaisen oven ja suuntaan keittiöön. Päässäni tuntuu kummalliselta. Jotenkin ahdistaa. Keitän kahvia. Istun hiljaa keittiön pöydän ääressä ja hoen itselleni: "Se on vain peliä. Sie olet yli 30 vee. Se on vain peliä."

Paavi hyvin tuossa aiemmin tiivisti sen mikä teki minulle rakkaasta Halosta niin suuren. Kilpailullinen pelaaminen, toimiva, edistyksellinen pelimekaniikka, tiukat ja tasaiset pelit olivat Halon suola ja pippuri.

Stranglehold iski puskista. Toki John Woon elokuvat ovat aina olleet mieleeni, mutta silti joka kerta kun pelin kannessa loistaa jokin elokuvamaailmassa menestynyt henkilö tai brändi, alkavat hälytyskellot soimaan. The Chronicles of Riddick oli elokuvapelien osalta iloinen poikkeus, ja Stranglehold voidaan lisätä samaan kategoriaan.